Nyt kun ajatus jo kulkee aavistuksen paremmin, haluan vielä kirjoittaa muutaman sanan Kamusta. Se on sen ansainnut. Kamu oli maailman paras kaveri ja ilman Kamua multa puuttuisi monta ystävää ja tärkeää asiaa elämässä. Se oli iso persoona, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Vielä puoli tuntia ennen kuolemaansa Kamu hepuloi iltalenkillä pylly maassa etujalat kauhoen, tapansa mukaan. Jotenkin olisin toivonut, että noin hieno koira lähtee jollain muulla tavalla, mutta Kamu piti huumorintajunsa loppuun asti. Muistojen lisäksi se jää elämään varoittavana esimerkkinä siitä, että ahneella on paskanen loppu.

Kaiken surun ja ikävän keskellä on ollut ihana huomata, kuinka myötätuntoista porukkaa koiraihmiset osaavat olla. Iso kiitos lohduttavista sanoista ja myötäelämisestä kaikille teille täällä blogissa, facebookissa ja muilla tavoilla lähestyneille. Kun rakas perheenjäsen on kuollut, sillä ei ole mitään merkitystä miksi se on kuollut. Se ei asiaa muuta. Ihminen on utelias eläin, joten kerrottakoon, että Kamu kuoli tukehtumalla makkaraan. Mitään ei ollut tehtävissä ja viikon takaisen kaamean illan tulen muistamaan aina.

Otin Kamusta kuvia kaksi päivää ennen kuolemaansa, kun aloitin trimmaamisen ja tarkoitus oli laittaa vähän ennen ja jälkeen kuvia. Nyt en kuitenkaan pysty edes avaamaan niitä kuvia, joten jääköön kuvien postaaminen jonnekin tulevaisuuteen. Pelkkä kirjoittaminenkin tuntuu pahalle ja kyyneleet virtaavat taas.

Ensi viikolla lupaan kirjoittaa mukavemmista asioista ja kuviakin olisi. Nyt niistä kirjoittaminen tuntuisi jotenkin lattealta.